Iltamaastot

Sunnuntai-iltana alkoi vaan tuntua että nyt tarvii vielä ulkoilmaa. Olinhan ajanu jo aamulla reilun kympin siirtymää ja käynyt juoksulenkilläkin mutta virtaa tuntui silti riittävän. No läksin sitten tosi rennolle kammenpyörittelylenkille. Maastoon toki.

Tutkiskelin vähän uusiakin polkuja ja löysin hyvän harjoituspaikan semmoisen ojan ylittämiselle. Tuolla oli pari ojaa peräkkäin joissa oli vähän loivemmat reunat mitä pahimmissa mitä oon nähnyt. Siitä uskalsin minäkin jo ajaa ja hyvin meni.

Sairaalanmäellä ajoin semmosta juurakkoa ja epähuomiossa lähes pitkittäin yhtä juurta pitkin. No rengas otti sitten siihen ja fillari heitti ainaki 90 astetta pyöräyksen samantien. Polkaisin hätäpäissään vauhtia ja pyörä pysyi kuin pysyikin pystyssä. Sain kaiken lisäksi klossinkin irti ajoissa enkä kaatunut. Tuon jälkeen tuntui aika hurjalta ajaa yhdestä jyrkästä alamäestä mutta ajoin ja onnistuin siinäkin.

Siinä vaiheessa oli mennyt niin loistavasti että halusin jättää nämä onnistumiset hermostoon kytemään ja polkaisin kotiin rankassa vesisateessa hymy huulessa.

Pari havaintoa

Yhteislenkin kesken jäämisen ja perjantaina tehtyjen testien jälkeen ei oikein huvittanut aluksi ajella maastossa. Eilen ja tänään into oli jotenkin palannut mutta aikaa ja voimia ei hirveästi ole. Kävin kuitenkin pari lyhyttä reissua ja tein pari havaintoa.

Oon oppinut katsomaan kauemmas. Tuosta on hirveästi apua kun en enää tuijota niin niitä esteitä. Ei nimittäin tule esteet vastaan ihan niin yllättäen ja vauhdilla. Kyllä nuo näkökentän ääreisosat riittää pyörän ohjaamiseen esteiden yli ja tarkin osa näkökentästä menee sitten ajolinjojen valitsemiseen.

Nyt ei pelota esteiden yli ajaminen läheskään yhtään paljon kuin ennen. Jos on oikein korkeaa estettä niin laitan polkimet vaakatasoon ettei kopsu. Jyrkimmistä esteistä yli pienellä keulan kevennyksellä vaikka mistään manuaaleista ja bunny hopeista nyt ei todellakaan voi vielä puhua.

Vähitellen homma etenee.

MTB Oulu yhteislenkki DNF

Päätin viime hetkellä lähteä mukaan MTB Oulu yhteislenkille josta olin nähnyt juttua facebookissa ja fillarifoorumilla. Kyselin etukäteen vähän että miten teknistä reittiä siellä mennään ja olin siinä käsityksessä että olin ajanut läpi ehkä sellaisia vähän vaikeammasta päästä olevia pätkiä. Mulla oli 20 minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet ja ajaa Linnanmaalle kokoontumispaikkaan. Hyvin ehdin vaikka piti kyllä jyrryyttää laikka punaisena.

Esittäydyin ja kerroin vähän taustaa sekä millaisessa maastossa olin ajanut. Muut tunsivatkin ilmeisesti toisensa ja mää olin tulokkaana siinä. Oli puhetta että mentäisiin vähän helpompia reittejä kun oon niin aloittelija. Sitten lähdettiin matkaan leppoisaa vauhtia.

Kohta tuli eka polkupätkä ja kärki lähti painamaan sellaista kyytiä että oli vähän vaikeuksia pysyä mukana ja sitten kun polku muuttui teknisemmäksi niin ajotaidot alkoi olla niin äärimmäisellä koetuksella etten pysynytkään. Sanoin asiasta vetäjälle polun päätyttyä kun tuolla on tapana koota porukka aina siinä vaiheessa läjään.

Sitten lähdettiin seuraavalle pätkälle joka olikin vähän helpompi. Siinä tosin ajoin yhden mutkan pitkäksi ja piti pysähtyä mutta ei käyny mitään. Seuraavalla taukopaikalla sanoin että tää on kyllä mulle liian kovaa ja vaativaa menoa. Jatkettiin matkaa.

Seuraavaksi sitten käännyttiin Kuivasjärven rantaa menevälle polulle joka on merkattu jälki.fi:ssä oranssilla. Tuossa vetäsin eka pannut jossa olin lähellä kaatua toista metriä korkean penkan päältä maahan. Sitten lähdin ajamaan vähän rauhallisemmin mutta porukka tuntui jättävän ja koitin pysyä perässä. Sitten vedinkin toiset rajummat pannut ja sain tarpeekseni. Reiteen ja kyynärpäähän tuli isot ruhjeet. En halunnut jäädä reitille itteäni tappamaan ja sanoin peränpitäjälle että lähen kotiin.

Tossa vaiheessa oli siis ajettu porukassa 12 minuuttia ja 2,6 kilometriä.

Se mitä tuosta reitistä opin oli että kun antaa maastopyörän tehdä hommia enemmän niin lujaa vauhtia ajamalla noista esteistä tuntuu pääsevän jouhevammin yli kuin hitaasti mietiskelemällä. Toinen mitä opin oli ettei porukkalenkeille ole mitään asiaa ennenkuin olen oppinut ajamaan. Ei ainakaan tossa porukassa. Lisäksi tuo ajotapa että vedetään intervallinomaisesti polkupätkät mulle tosi kovaa ja siirtymät rauhalliseti on mulle liian kuormittavaa kun haussa on enemmän peruskestävyystreeni.

Kalikkalammen kautta, Kromppi ja minä

Nyt riittääkin kerrottavaa. Oikeastaan tuo aamulenkki tuntuu nyt vähän hassulta, että siitäkin piti kirjoittaa. Läksin nimittäin töiden jälkeen ensimmäiselle vähän pitemmälle maastolenkille. Alunperin mulla oli vähän muita suunnitelmia, mutta olin työpäivän jälkeen sen verran poikki että halusin ulkoilla vailla stressiä.

Ajelin siis pohjoiseen päin ja etsin polkureittiä Kalikkalammentielle. No ihan suorilta en löytänyt, enkä pannuiltakaan säästynyt mutta lopulta olin tutussa maisemassa. Olen tuolta joskus aiemmin mennyt Ratsulla ja nyt oli tarkoitus selvittää pääseekö Kromppi jouhevammin perille. Kävinpä samalla velipoikaa moikkaamassa matkan varrella. Turhan harvoin nähdään, joten nyt oli hyvä tilaisuus poiketa.

Kalikkalammentien päästä lähti polku ja voi jee mitä ajettavaa se oli. Jotenkin aattelin että sieltä menis helppo reitti mutta vielä mitä. Koko ajan sain vetää taitojen äärirajoilla että pääsin läpi. Pari kertaa kaaduinkin mutta pääsin läpi myös sellaisista kohdista joista en ole aiemmin uskaltanut edes yrittää. Erityisesti kivikkoa tuli nyt taltutettua ja kesytettyä roppakaupalla. Ei tuo mitenkään hauskinta mahdollista ajoa ollut enää kun jotain 25 minuuttia putkeen piti vetää kieli keskellä suuta. Piti olla kevyt lenkki mutta olin ihan hiestä märkänä.

Lopulta pääsin perille Huutilammelle ja sieltä kiertäen Auranmajalle vievälle kuntoradalle. Tuon reissun jälkeen olin niin tööt että ajelin vaan kaupan kautta kotiin. Valitettavasti kävi just klassiset, eli nälkäisenä ostin koko kaupan tyhjäksi ja kohta alkaa sipsien rouskutus.

Meluvallien valloitusta

Tänä aamuna ajelin taas töihin maastopyörällä koska pitää vähän palautella iltapäivän koitoksia varten. Maastoajo sujui ihan hyvin ja oli mukavaa. Valitsin aluksi vähän helpompia reittejä mutta Niittyaron kohdilla päätin kokeilla Pohjantien länsipuolen meluvalleja.

Eka meluvalli meni ylös ihan kohtuudella ja pääsin sinne ryteikön sisälle ajamaan. Ok, ihan helppoa tähän asti. Sitten tulee sellainen jyrkkä lasku ja samantien jyrkkä nousu. Vähän piti jarrutella laskussa että uskalsin mutta ei kuitenkaan kauheasti että riittää vauhti seuraavaan nousuun. Pientä vaihdetta silmään ja jalat vispaamaan. Pääsin ylös!

Tuosta innostuneena ajattelin ensin ajaa loppumatkan kuntorataa jotta lenkin viimeinen maastopätkä olisi onnistunut. Uho nousi vähän turhan nopeasti kuitenkin ja lähdin nousemaan seuraavankin meluvallin päälle. Tuossa nousussa vauhti loppui kesken ja kaaduin rinteeseen. Ei tullu vaurioita, nauratti vaan.

Läksin ajamaan häntä koipien välissä kuntorataa pitkin mutta kyllä ne polut näytti sen verran kivoilta että ajoin kuitenkin melkein heti takaisin sinne. Loppumatka sujuikin sitten kommelluksitta.

Palauttavaa kikkailua ja pähkäilyä Myllyojalla

Oli aika raskas viikonloppu. Kelit paranivat sunnuntaiksi sen verran, että päätin lähteä ulkoiluttamaan Kromppia vähän. On se sen ansainnut.

Ajelin tonne Värtön K-marketin ohi ja siinä entisen Nokian takana menevän aidan vieressä menevää polkua. Ihan sopivaa alkuverryttelyä. Muutamassa kohtaa piti vähän pähkäillä ajolinjoja mutta meni aivan ok.

Sitten piti vähän miettiä mutta lähdin tonne Myllyojan suuntaan. Kävin tsekkaamassa yhden rantapolun mutta ei sieltä tullut kuin ehkä 50 metriä polkuajoa. Ajoin sen sitten kahdesti. Seurasin Terwamaratonin reittiä väärään suuntaan ja huomasin että tien toisella puolella menee polku metsikön siimeksessä. Näytti aivan ajettavalta joten polun päästä takaisin tulosuuntaan.

Tuossa joutui ajotaidot jo sen verran koetukselle että töpsäytin eturenkaan korkean kiven reunaan ja menetin pyörän hallinnan sen pysähtyessä. Reissun eka pannut. Ei muuta kun irti pyörästä ja uudestaan. Ajoin varmuuden vuoksi polun vielä takaisinpäinkin ja tällä kertaa en kaatunut.

Jatkoin Saarelaa kohti. Tiesin, että siellä menee tien vieressä polku mutta sinne oli harmi kyllä kaadettu puita sen verran että siitä ei pystynyt ajamaan. Läksin sitten sitä mäkeä ylös ja siellä meni aluksi ihan hyvin. Oli aika paljon suuntia mistä valita, jatkoin Hiukkavaaraa kohti. Polku alkoi mennä sen verran kivikkoiseksi että en enää keksinyt miten siitä ajamalla pääsee vaikka kävelytin pyörän siitä reitistä läpi ja koitin miettiä. Jätin sitten ajamatta ja talutin tasaisemmalle pätkälle.

Palatessa kotiinpäin muistin että Myllyojalla polku joka oikaisee takaisin Terwan reitille. Ja voi jee, sieltähän se vasta maastopyöräilyn opetusrata löytyikin! Olipa kiva ajaa jyrkkiä nousuja ja mutkia eikä ainaista juurakkoa ja kivikkoa josta ei uskalla mennä. Reissun paras hetki oli kun laskeuduin sinne ojan varteen ja pääsin sieltä tosi jyrkkää nousua ylös. Pari yritystä se vaati ennen kuin hoksasin miten siitä pitää ajaa. Ylhäällä oli pakko tuulettaa.

Lopuksi sitten kotia taas sieltä Värtön aitapolkua pitkin.

Turhautumista taitojen loppuessa

Tänään töihin polkiessa valitsin taas vähän vaikeampaa polkua jossa oli kunnon juurakkoa ja kivikkoa. Ajo meni ihan hyvin lukuunottamatta yhtä pätkää jossa piti taluttaa. Kivikkoa oli sen verran että alkoi huolettaa takavaihtajan puolesta kun korkeiden kivien välissä oli syviä rakoja.

Polkua pitkin ryskyttäessäni tuli kyllä mieleen että mitähän järkeä tässäkin on. Jos tuollaista pitäisi jatkaa esimerkiksi useita kilometrejä putkeen niin siitä olisi kyllä ajamisen ilo kaukana. Ei kai kuntoiluksi ajattelemani maastopyöräilyn ideana pitänyt olla että mennään pelko perseessä koko ajan niin teknisessä maastossa kuin vain taidot riittävät? Toisaalta jos maasto on liian helppoa niin tulee mieleen että pääsisi tässä tavallisellakin pyörällä.

Joku välimallin ratkaisu tähänkin pitäisi varmaan löytyä. Luulen, että kunhan oman maastopyörän uutuusarvo pääsee vähän karisemaan ja sopivia reittejä löytymään niin homma muuttuu taas tältä osin mielekkäämmäksi ja miellyttävämmäksi.

Yllätyksenä ojan ylitys

Päätin ajaa tänä aamuna helppoja reittejä töihin ja seuraavaksi olinkin jo aiemmin välttelemilläni poluilla. Ajoin jopa onnistuneesti yhden keskivaikeaksi rankatun polun ja siitä innostuneena lähdin jatkamaan haastavammassa maastossa.

Heti ensimmäiseen ojanylitykseen tyssäsi. Usko loppui. Ei auttanut kuin hypätä pyörän selästä ja taluttaa. Myös sitä seuraavan ison rapakon yli. Tuohonhan se matka olisi viimeistään tyssännyt ojan ylitettyä. No harmitti vähän kuitenkin. Taas tuli oja jonka yli piti taluttaa. Hö.

Seuraavaksi helppoa polkua jossa näin yllättäen pomoni juoksemassa töihin. On kuulemma aloittanut juoksun tammikuussa. Propsit hänelle! Sanoin etten uskalla ajaa seuraavia polkuosuuksia ja menin seuraavaksi ajamaan niitä polkuosuuksia. En näköjään oikein pysty pitämään päätöksiäni metsän vetovoimalta.

Heti kärkeen meni niin hankalaksi että talutushommiin jouduin. Eipä tämä nyt oikein suju, ajattelin ja jatkoin eteenpäin. Olisi ollut yksi tukin ylitys jonka kiersin lälläröiden. Sain tarpeekseni polkuajosta ja käännyin kohti lähintä kuntoradan liittymää.

Polun ja kuntoradan välissä oli juuri 29" renkaan menevä oja. Päätös ylittää se ajaen syntyi hetkessä. En oikein tiedä miten noista olisi paras ajaa mutta koitin nostaa vähän keulaa. Takarengas meni montun pohjalle ja sotkin siitä ylös. Minä onnistuin! Ei varmaan kummoinen este kokeneelle ajajalle mutta tämän aamun kohokohta.

Pari polkupätkää väsyneen siirtymän lomassa

Tänään piti ajaa kotiin vanhempien luota. Reitille sattuu sopivia polkuja vaikka millä mitalla, mutta nyt olin niin väsynyt että päätin ajaa enimmäkseen kuntoradan pohjaa. Pidin kuitenkin mielessä pari helpompaa polkupätkää jotka oli tarkoitus ajaa.

Ekasta risteyksestä ajoin ohi kun se on aika huomaamaton paikka. No ei mittää, matka jatkuu. Sitten tulikin vastaan Panu ja pyörähdin ympäri kysymään kuulumisia. Meinasin lentää nurin lukkojen kanssa siinä kun vauhti melkein pysähtyi, heh.

Koska satoi vettä jatkoin matkaa. Seuraavasta risteyksestä en ajanut ohi ja polkua pitkin oli mukava huristella eteenpäin. Oli siellä sitten muutamat kivikot jotka pistivät ajamaan tarkemmin. Jossain vaiheessa kivikkoista rinnetta alaspäin lasketellessani mulle tuli mieleen että ehkä kannattais pitää polkimet vaakatasossa siltä varalta että sattuu joku isompi kivi polkimen alle.

Ihan sopiva sunnuntaiajelu. Ensi viikollakaan ei taida riittää paukkuja mihinkään kovin haastavaan ajamiseen ja muutenkin mahdollisia ajopäiviä on ehkä tiistai ja perjantai.

Lukkopolkimiin opettelua

Mullahan ei aiemmin ollut mitään kokemusta lukkopolkimista, jollaiset Krompissa siis on. Halusin sellaiset, sillä monet maastoajot ovat keskeytyneet jalan livetessä polkimelta. Siinä voi tulla vähän vaarallisiakin tilanteita kun yrittää runnoa märässä kelissä ylämäkeen ja poljin häviää alta. Ajattelin lukkojen auttavan tähän ja saahan sillä kuormitusta myös takajalkojen lihaksille.

Talutin pyörän kotiin kaupasta, koska en uskaltanut lähteä ilman kypärää opettelemaan lukkopolkimien käyttöä liikenteen sekaan. Kotona vaihdoin heti pyöräilykamppeet päälle ja lähdin opettelemaan polkimien käyttöä. Otin pihalla olevasta mattotelineestä tukea ja kloksautin klossin kiinni. Toisenkin. Sitten vaan liikkeelle. Mitäs nyt? Pikku kierros läheisellä pyörätiellä ja takaisin pihaan. Pysähdyin. Kaaduin. Taisi tulla klassinen aloittelijan moka. Pystyyn konkoiltuani opettelin vähän aikaa klossien kiinnitystä ja irroittamista tukea vasten nojaten.

Sitten maastoon! Läksin tutulle lähipolulle kokeilemaan. Kylläpä maaston kohdat tulee nopeasti vastaan. Vaimennus toimii mahtavasti ja pystyin ajamaan mukavasti aiemmin ikävästi ryskyttäneiden juurakoiden ja kivikoiden yli. Tuntui hurjalta ja jännittävältä mennä noin kovaa maastossa. Muutaman sadan metrin pätkän jälkeen tulin asfaltille ja piti pysähtyä vähän huoahtamaan. Tällä kertaa hoksasin irrottaa klossin ennen pysähtymistä.

Ja uudelleen matkaan. Tällä kertaa matka pysähtyi lyhyen maastopätkän jälkeen kun kaverini Anna näki minut fillaroimassa ja moikkasi. Kävipä tuuri, sain taas vähän huilata ja tasata sykettä. Anna on triathlonisti ja paljon minua kokeneempi pyöräilijä. Hän oli nytkin liikkeessä maantiepyörällä. Siinä vähän vaihdeltiin kokemuksia ennen maastoon palaamista ja pääsin leuhkimaan uudella pyörälläni.

Nousu meluvallin päälle kävi uskomattoman kevyesti. Paitsi että lukkopolkimet auttaa niin pyörää on myös muuten kevyempi polkea kuin Ratsua. Sitten tulin aika paljon haastavampaan maastoon. Nyt piti jo ihan oikeasti keskittyä. Välillä oli mutaa johon rengas upposi. Tuosta en olisi Ratsulla ehkä päässyt läpi, mutta leveämmät renkaat ja lukkopolkimien apu tuli taas esiin. Rapa vaan lensi kaarella. Mahtavaa!

Eteen tuli kuivapohjainen leveä oja ja ajattelin että tuostahan minä silipasen yli niin että heilahtaa. Paikka on erityisen hankala sillä sitä lähestytään viistosti, sitten käännytään vasemmalle yli 90 astetta jolloin vauhti hidastuu aika lailla. Ojan ylitykseen pitää saada uusi vauhti hyvin lyhyellä matkalla. Tuossa usko petti juuri kriittisellä hetkellä ja lakkasin polkemasta yrittäen kiskoa jalkaa pois polkimelta. Vauhti loppui kesken ja töpsähdin kevyesti pehmeään mättääseen.

Tuon jälkeen ajoin sitten helppoa reittiä kotiin. Vaikutti siltä, että pääsen aiempaa paremmin maastossa mutta myös uutta opeteltavaa riittää. Maastossa ajaminen vaatii myös uskomaani enemmän rohkeutta kun pitää olla varma siitä ettei vauhti pysähdy jalat lukoissa kiinni. Täytyy varmaan ajella ensin noita helpompia reittejä ja hakea kokemusta.

Uusi fillari

Olin ajellut vajaan kymmenisen vuotta Ratsulla. Ratsu on perinteinen kotimaisen valmistajan tavallinen katupyörä, jossa ei ole yhtään mitään hienouksia. Siinä on napavaihteet ja kestävä mutta painava runko. Ratsulla on poljettu Ounasvaaran huipulla, suolla, lumessa ja sohjossa ja kaukana maantiellä. Sillä on poljettu töihin, juoksukisoihin, kauppaan, radalle, salille, bänditreeneihin sekä patiolle jätskille. Kaiken kaikkiaan olen ollut ihan tyytyväinen pyörääni, mutta maastossa sillä on ollut vähän raskasta ajaa.

Juuri kun pääsee sopivalle metsäpolulle niin jousittamaton Ratsu käy poukkoilemaan niin että jalat lipeävät polkimilta ja hampaat kalisee. Vauhti hiljenee väistämättäkin ja lopulta pysähtyy. Uudelleen liikkeelle pääsy maastossa on hankalaa. Jyrkistä nousuista ei tahdo päästä ylös.

Näinpä oli tullut aika päivittää lopultakin fillarikalustoa. Minusta tuo maastopyöräily oli sellainen asia jossa Ratsu on kaikista heikoimmillaan joten tuntui luonnolliselta hankkia tarkoitukseen tehty maastopyörä. Selailin fillarifoorumia ja muutamia osto-oppaita ja blogeja mutta eipä niistä saanut mitään selkoa. Lopulta oli vain yhä enemmän sekaisin sen suhteen mitä haluan enkä osannut tehdä päätöstä sopivasta mallista. Näillä eväin sitten kävelin pyöräliikkeeseen pyytämään neuvoa.

Halusin luotettavan pelin joka ei pysähdy maastossa elleivät sitten omat ajotaitoni lopu kesken. Aika nopeasti minulle suositeltiin Kromppia. Kromppi seisoi liikkeen muiden pyörien keskellä odottavan näköisenä. Musta jäykkäperäinen maastopyörä 29" renkailla ja lukkopolkimilla tuntui vartovan metsään pääsemistä. Vipuja ja vipstaakeja on niin paljon että vielä kaikki ei ole ihan hallussa. Esimerkiksi renkaiden vaihto mahtaisi vielä aiheuttaa hankaluuksia.

Kromppi lähti kuitenkin mukaan ja siitä alkoi yhteinen taipaleemme.