Syynimaan juurihelvetti selätetty!

En ole päässyt nyt juoksemaan läheskään yhtä paljon kuin normaalisti pitkittyneen flunssan sekä sittemmin vihoittelevan kantapään vuoksi. Olen korvannut harjoittelua pyöräilemällä ja sitä myötä kromppiakin on tullut ulkoilutettua enemmän. Vähän yllättäen olen onnistunut parantamaan otteitani maastossa vaikken oikeastaan ole edes käynyt harjoittelemassa yhtään. Hankin viime viikolla maantiepyörän ja vietyäni sen ensihuoltoon piti hypätä krompin selkään. Jonkinlainen nytkäys ajotaidoissa on tapahtunut ilmeisesti opeteltuani ajamaan maantiepyörää.

Tänään sitten uskaltauduin pitkästä aikaa Syynimaan meluvallin vieressä menevälle juurakkopolulle. Alkupätkä vaikutti aika helpolta, mutta pian möykkelikkö oli sellaista että pelotti ihan hirveästi mutta pysähtymäänkään ei pystynyt. Toinen toistaan pahempi este seurasi aina edellistä ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Yritin antaa jousituksen hoitaa tehtävänsä ja polkea rohkeasti. Korkeimpien esteiden kohdalla yritin pitää polkimia vaakasuorassa tai vaihtoehtoisesti esteen puolen poljinta ylhäällä. Selvisin kuin selvisinkin reitin loppuun asti pystyssä ja pysähtymättä.

Reitin lopussa vain oli sitten kaksi isoa kiveä vierekkäin niin tiiviisti että ei siitä taida pyörä mahtua. Pysähdyin siihen hiukka epävarmasti ja paino ei tullut polkimista irti olevan jalan puolelle ja sinnehän minä kanervikkoon tupsahdin kyljelleen. Sopivasti huumoria pyörätietä ohi ajaville ihmisille.

Olo on sellainen, että tuon juurakon selätettyäni olen saavuttanut jotain. Ei kuitenkaan yhtään haluta mennä sinne uudestaan ryskyttämään!