Rajojen etsimistä ja tunnustamista

Itseaiheutettu maastoahdistus oli jotain mitä en osannut etukäteen odottaa maastopyörää hankkiessa. Kun alla on jousitusta ja nappularengasta tulee väkisinkin mieleen, että pitäisikö minun olla ajamassa teknisemmässä maastossa. Tämä logiikka sitten johdatteli yhä vaikeammille ja haastavammille pätkille kunnes jouduin irrottamaan klossit polkimesta, jalkautumaan ja taluttmaan pyörän yli. Eipä se kovin hauskaa ollut.

Olen vähitellen ajotuntien karttuessa ymmärtänyt miten typerä asenne tuo on. En minä bassonsoittoakaan harjoitellessa yritä koko ajan tahkota jotain Billy Sheenanin vaikeimpia akrobaattitemppuja. Tärkeintä on etsiä omat rajat ja yrittää työntää niitä yhä kauemmaksi. Samoin joku erityisen vaikea kohta polulla voi olla sellainen mitä kannattaa pysähtyä hieromaan pitemmäksikin aikaa. Taitoharjoittelun iso rooli on sellainen puoli maastopyöräilyssä mikä tuntuu erottavan sen muusta kuntoilusta.

Syynimaan juurihelvetti selätetty!

En ole päässyt nyt juoksemaan läheskään yhtä paljon kuin normaalisti pitkittyneen flunssan sekä sittemmin vihoittelevan kantapään vuoksi. Olen korvannut harjoittelua pyöräilemällä ja sitä myötä kromppiakin on tullut ulkoilutettua enemmän. Vähän yllättäen olen onnistunut parantamaan otteitani maastossa vaikken oikeastaan ole edes käynyt harjoittelemassa yhtään. Hankin viime viikolla maantiepyörän ja vietyäni sen ensihuoltoon piti hypätä krompin selkään. Jonkinlainen nytkäys ajotaidoissa on tapahtunut ilmeisesti opeteltuani ajamaan maantiepyörää.

Tänään sitten uskaltauduin pitkästä aikaa Syynimaan meluvallin vieressä menevälle juurakkopolulle. Alkupätkä vaikutti aika helpolta, mutta pian möykkelikkö oli sellaista että pelotti ihan hirveästi mutta pysähtymäänkään ei pystynyt. Toinen toistaan pahempi este seurasi aina edellistä ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Yritin antaa jousituksen hoitaa tehtävänsä ja polkea rohkeasti. Korkeimpien esteiden kohdalla yritin pitää polkimia vaakasuorassa tai vaihtoehtoisesti esteen puolen poljinta ylhäällä. Selvisin kuin selvisinkin reitin loppuun asti pystyssä ja pysähtymättä.

Reitin lopussa vain oli sitten kaksi isoa kiveä vierekkäin niin tiiviisti että ei siitä taida pyörä mahtua. Pysähdyin siihen hiukka epävarmasti ja paino ei tullut polkimista irti olevan jalan puolelle ja sinnehän minä kanervikkoon tupsahdin kyljelleen. Sopivasti huumoria pyörätietä ohi ajaville ihmisille.

Olo on sellainen, että tuon juurakon selätettyäni olen saavuttanut jotain. Ei kuitenkaan yhtään haluta mennä sinne uudestaan ryskyttämään!